Sote-sopan sattumia työkyvyttömän näkökulmasta

Käynnissä oleva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus on lausuntokierroksella valinnanvapautta koskevien säädösten osalta. Lohjan kaupunginvaltuusto päättää kunnan yhteisestä lausunnosta tämäniltaisessa kokouksessaan. 

Pykäläpaketti on melkoinen luku-urakka maallikolle. Kokonaisuutena tavoiteltu malli vaikuttaa monimutkaiselta - paljon monimutkaisemmalta kuin nykytilanne, johon alunperin lähdettiin hakemaan yksikanavaisuutta ja integraatiota.

Olen yrittänyt lukea pykäliä ja eri tahojen niistä tekemiä kommentteja erityisesti työkyvyttömän näkökulmasta. Valitettavasti tätä näkökulmaa ei juurikaan löydy raporteista. Esimerkiksi Uudenmaanliiton laatima lausunto on asiantunteva, kriittinen ja perusteellinen, mutta näkökulma on luonnollisesti järjestäjätahon, kuten myös HUS:n laatimassa lausunnossa. Jälkimmäisessä painottuu huoli erikoissairaanhoidon pirstaloitumisesta ja päivystystoiminnan vaarantumisesta.

Seuraan sivusta vakavasti sairaan tuttavani kamppailua työeläkeyhtiön, Kelan ja TE-toimiston triangelissa, jossa toisensa kumoavat päätökset veisivät voimat terveeltäkin. Tuttavalleni ei myönnetä eläkettä, koska vakuutusyhtiö katsoo tusinan häntä hoitaneen lääkärin näkemyksen vastaisesti hänen olevan työkykyinen. Kela puolestaan ei myönnä kuntoutusta, koska se uskoo lääkärinlausuntoja ja jo kertaalleen toteutettua työkokeilua, joka piti keskeyttää heti alkuunsa, koska tuttavani kunto ei työntekoa kestä. Lopputulemana hän joutuu hakeutumaan työttömäksi työnhakijaksi saadakseen peruspäivärahaa, vaikka ei pysty terveydentilansa vuoksi ottamaan työtä vastaan. On kertomattakin selvää, että tällainen tilanne aiheuttaa valtavat rahahuolet - puhumattakaan henkisistä paineista, jotka pahimmillaan johtavat vakavaan masennukseen.

Sote-uudistuksen tavoitteena oli taata yhdenvertaiset palvelut kaikille. Painotettiin ihmislähtöisyyttä sekä toiminta- ja työkyvyn ylläpitämistä. Puhuttiin organisaatiorajat ylittävistä palveluketjuista ja ”sairasloman ja hoitoketjun määrittelystä asiakkaan toimintakyvyn näkökulmasta” (alueuudistus.fi). Jos nämä toteutuisivat, sairastunut ei joutuisi esimerkkini tavoin eri tahojen pompottelemaksi.

Hyötyykö työkyvytön valinnanvapaudesta? Löytyykö sen kautta esimerkiksi lääkäreitä, joiden lausunnot painavat enemmän kuin vakuutuslääkäreiden? En usko. Niin kauan kuin voittoa tavoittelevien yhtiöiden annetaan olla osana potilaiden terveydentilaa koskevia päätöksiä, raha menee ihmisistä välittämisen ohi. Valinnanvapausmallilla samaa markkinamoraalia ajetaan koko terveydenhuoltoon.

Huoleni siitä, että vain terveimmät ja hyväosaisimmat pääsevät nauttimaan laadukkaasta hoidosta ja valinnanvapaudesta, jakaa moni poliitikko ja asiantuntija. Jos terveysfirmat pääsevät poimimaan potilasrusinat pullasta, ”vaikeimmat” ja tuottamattomimmat yksilöt jäävät rannalle. Esimerkiksi vaikeavammaisille tai vanhuksille myönnettävän henkilökohtaisen budjetin kohdalla tämänhetkinen valinnanvapausluonnos sallii yksityisten palveluntuottajien jopa kieltäytyä tarjoamasta hoitoa. Kuten Krista Mikkonen totesi 2.12.2017 Vihreiden puoluevaltuuskunnan kokouksessa: ”Potilaan hoitoketjuja piti eheyttää, mutta uudessa mallissa välejä, joihin pudota, on vielä entistäkin enemmän.”

Valinnanvapaus johtaa palvelujen hajautumiseen, vaikka sote-uudistuksen alkuperäisenä tavoitteena oli ns. yhden luukun periaate. Sosiaali- ja terveystoimen selkeä yhdistäminen olisi auttanut työkyvytöntä, koska sairastuminen vaikuttaa lähes aina rahatilanteeseen, perhesuhteisiin ja jopa asumisjärjestelyihin. Se olisi edesauttanut eheän ketjun muodostumista sairastumisesta kuntoutukseen ja työhönpaluuseen tai eläkkeelle. Valinnanvapaus on kuitenkin ajanut integraation ohi. Ihmisten perusturvan kustannuksella kasvatetaan yksityisten terveysyhtiöiden kassaa.

Työkyvyttömiä eriarvoistaa valmisteilla olevassa mallissa se, kuinka hyvän työterveyspalvelun työnantaja heille tarjoaa. Työterveyshän säilyy entiseen tapaan erillisenä. Heikoimmassa asemassa ovat pienyrittäjät ja itsensätyöllistäjät, joilla ei ole varaa järjestää itselleen kallista työterveyshuoltoa. He ovat erilaisessa asemassa myös suhteessa Kelaan, vakuutusyhtiöihin ja TE-toimistoihin kuin palkolliset. Yksinyrittäjä on yksin yrittäjä sairastuessaankin. Henkilökohtainen riski ulottuu työkyvyn menettämiseen, vaikka yrittäjä kuinka hoitaisi säntillisesti YEL-maksunsa ja muut lakisääteiset velvoitteensa. Kun itse jouduin reilut seitsemän vuotta sitten laittamaan yritykseni pöytälaatikkoon sairauden vietyä työkyvyn, olin kokonaisen vuoden täysin ilman tuloja. Vakuutusyhtiöön ja Kelaan toimittamieni paperien, lausuntojen ja selvitysten nippu täyttää kokonaisen mapin. Ennen kuin työkyvyttömyyseläke myönnettiin viiden vuoden taistelun jälkeen, täytyi puhjeta vielä yhden kroonisen sairauden lisää. 

Jos aidosti haluttaisiin toteuttaa tasalaatuinen palvelu kaikkialla yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti, mitään valinnanvapautta ei edes tarvittaisi. Riittäisi, että ottaisi yhteyttä lähimpänä olevaan sote-keskukseen ja tietäisi saavansa sieltä parhaan mahdollisen hoidon. Niin, se tarkoittaisi askelia taaksepäin - tai vain sen hyväksymistä, että julkinen terveydenhuolto oli tavoitteena ylivoimainen. Rahoituksen ongelmia en usko ratkaistavan yksityistämisellä. Kaikki lukemani lausunnot toteavat, että valinnanvapaus tulee lisäämään byrokratiaa ja kustannuksia.

Mitä enemmän sote-sopalla on hämmentäjiä sitä enemmän tullaan tarvitsemaan myös sääntelyä, valvontaa ja palveluohjausta. Nämä lisäävät kustannuksia, vaikka säästää piti. Tämä tarkoittaa väistämättä asiakasmaksujen nousua, mikä puolestaan kurjistaa työkyvyttömien taloudellista ahdinkoa entisestään. Sekavassa tilanteessa myös hoitoon pääsyn nopeus ja hoidon oikea-aikaisuus saattavat kärsiä.

Resurssiviisas liikenne säästää kuluja ja luontoa

Yksityisautoilun suosio on laskussa. Nuorille auto tai ajokortti eivät enää ole statussymboli siinä määrin kuin vanhemmalle polvelle. Sitran tutkimuksen mukaan joka kuudes auton omistaja olisi valmis siirtymään yhteisauton käyttäjäksi. Puolet vaihtaisi biokaasu- tai sähköautoon. 

Tulevaisuuden tutkija Petri Tapio Turun yliopistosta ennustaa, että yksityisautoilu tulee katoamaan viiden vaiheen kautta. Ensin ihminen lakkaa (1) ohjaamasta autoa (navigaattori) ja sitten (2) ajamasta (robottiautot). Julkiset tilausrobottiautot poistavat autoilusta (3) omistamisen, joukkoliikenne (4) henkilön ja lopulta kevyt liikenne ja virtuaalinen liikkuminen poistavat koko (5) auton.

Viimeinen vaihe lähenee tieteisfantasiaa, mutta kolmea ensimmäistä kohtaa pidän uskottavina ja toivottavina. Julkinen liikenne tuskin pystyy kokonaan korvaamaan maaseudun yksityisautoilua, mutta jos loput henkilöautot kulkevat sähköllä ja kotimaisilla uusiutuvilla polttoaineilla ja ovat edes osin yhteisomistuksessa, ollaan oikealla tiellä. 

Kysymys siitä, miten energia yksityis- tai joukkoliikenneautoihin jatkossa tuotetaan, jakaa asiantuntijoita. Osa on sitä mieltä, että liikenne sähköistyy ja biokaasuautot ovat vain välietappi, osa uskoo biokaasuun. Meneillään on vaihe, jossa molempia kehitetään ja käytetään rinnakkain. Pidemmillä matkoilla ja joukkoliikenteessä biokaasu näyttää ainakin vielä voittavan sähkömoottorit. Toisaalta akut kehittyvät kovaa vauhtia ja tilanne saattaa muuttua nopeammin kuin kukaan osaa ennustaa. Myös latauspisteisiin liittyvää teknologiaa parannetaan.

Sitra on tutkinut sähkö- ja biokaasuautoja sekä muita keinoja, joilla pystytään edistämään hiilineutraalia ja paikallisilla polttoaineilla toimivaa liikennettä. Pyrkimyksenä ovat resurssiviisaat kaupungit, joissa liikutaan ilman fossiilisia polttoaineita. Tämä on keskeinen osatekijä ilmastotavoitteiden saavuttamisessa, koska viidesosa Suomen päästöistä syntyy liikenteestä. Ilmaston lisäksi kiittää myös koheneva talous; Sitran esimerkkikaupungissa Jyväskylässä resurssiviisas liikenne toisi arviolta 40 M€:n nettohyödyn. Paikallinen biokaasutuotanto hyödyttäisi aluetaloutta ja toisi säästöä kuluttajille biokaasun ollessa tuontipolttoainetta halvempaa.

Energiamuodosta riippumatta keskeisin keino vähentää yksityisautoilua on hinnaltaan houkutteleva, hyvin palveleva ja nopea joukkoliikenne. Tämä vaatii aktiivista liikennepolitiikkaa sekä valtion ja kuntien että tulevien maakuntien tasolla. Maamme koko ilmastobudjetti vuodelle 2018 on 25 M€, kun puolestaan Ruotsissa on juuri päätetty 500 M€:n määrärahasta energia- ja ilmastostrategian toteuttamiseksi. Jälkimmäiseen sisältyy 150 M€:n investointituki biokaasun, sähköautojen latauspisteiden ja muun päästöjä vähentävän infran rakentamiseen. 

Muita autoilun tarvetta vähentäviä keinoja ovat toimivat lähi- ja liikkuvat palvelut, kuten terveysbussit, kevyen liikenteen väylät, etätyön mahdollisuuksien lisääminen sekä erilaiset kannusteet yhteisautojen käyttöön ja pyöräilyyn. Esim. Ruotsissa valtio maksaa neljäsosan sähköpyörän hankintahinnasta. 

Tehokkaat lähipalvelut rakennetaan tiiviiksi ryppäiksi. Uusimman tutkimuksen valossa tiivis kaupunkirakentaminen ei kuitenkaan ole ainut avain vähäpäästöiseen maailmaan, vaan ihmisten kokonaiselintapa vaikuttaa hiilijalanjälkeen. Keskimäärin kaupungeissa asuvien hiilijalanjälki on suurempi kuin maalla asuvien, koska he huvittelevat, syövät ulkona ja matkustelevat enemmän. Ekologisinta olisi, jos kaikki asuisimme omavaraistaloudessa ja liikkuisimme mahdollisimman vähän kotipaikaltamme. Tähän tuskin kuitenkaan ovat valmiita kuin luonnonmukaiseen elämäntapaan vihkiytyneet poikkeusyksilöt.

Keskustojen parkkipaikkojen vähentämisen on todettu olevan suoraan verrannollinen autoilun määrään. Kävelypainotteiset kaupunkikeskustat edustavat tämän päivän ilmastoviisasta kaavoittamista. Liiallisuuksiin tässäkään ei voida mennä ihmisten hyvinvoinnin eikä kaupunkien vetovoimaisuuden kustannuksella; riittävät parkkipaikat on turvattava sellaisten työpaikkojen lähellä, joiden työntekijät joutuvat kuljettamaan mukanaan paljon työhön liittyvää materiaalia - invapaikkoja unohtamatta.

Resurssiviisasta liikennettä edistävät myös tulevaisuuden liikkumisoperaattorit, jotka yhdistävät erilaiset liikkumismuodot saumattomaksi kokonaisuudeksi. Sen lisäksi, että niiden kautta voi ostaa kyytejä, matkalippuja ja parkkimaksuja, ne kertovat tarkoituksenmukaisimmat kulkuvälineet valitulla reitillä.

(Tekstistä on julkaistu lyhyempi versio Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla 3.10.2017)

Kyllä me voidaan

Aleksis Kiven synnyinkodin mankeli

Filosofi Esa Saarinen lanseerasi 1990-luvun laman aikaan termin ”latistuksen mankeli”, jolla hän tarkoitti suomalaista asenneilmapiiriä. Työelämä ja organisaatiokulttuuri sisälsivät kyykyttämistä ja nöyryytystä, jotka olivat esteenä sekä ihmisten henkilökohtaiselle menestymiselle että talouden nousulle.

Noista ajoista on otettu aimo harppaus eteenpäin eikä iloa, innostusta ja positiivisuutta enää välttämättä pidetä arveluttavina ja todellisuudesta vieraantuneen haihattelijan ominaisuuksina. Silti on vielä matkaa siihen, että latistuksen mankelit lakkaisivat pyörimästä.

Onko liian siirappista ajatella, että yhteisön onnellisuus olisi tie menestykseen – eikä niinkään armoton yksin raataminen? Liika yksilön korostaminen johtaa hierarkkisiin organisaatioihin, joissa alemmat tekevät vain, mitä ylemmät käskevät. Se ei ole enää nykypäivää. On korkea aika siirtyä yhteisöllisempiin työ- ja johtamistapoihin, joissa kohdataan, kuunnellaan ja jaetaan ideoita.

Saarinen selittää latistuksen mankelia ”pihtaamisen anatomialla”. Lyttäävässä ilmapiirissä jokainen itseään suojeleva yksilö alkaa pihdata ajatuksiaan. Negatiivisuus on vallankäyttöä, joka johtaa pätemisen vaatimukseen sen sijaan, että uskallettaisiin olla spontaaneja ja heittäytyä. Kannustavassa ilmapiirissä uskalletaan innostua ja heittää ilmoille villejäkin ideoita.

Päätöksenteossa mennään helposti ongelmakeskeiseen pätemisen tilaan. Vastuu tietenkin pakottaa varovaisuuteen. Kunnan vähäisiä rahoja ei voida heittää harkitsematta ihan mihin tahansa hankkeisiin.

Toivon silti luottamushenkilöille ja virkamiehille mahdollisuutta välillä irrotella ja kokeilla esimerkiksi improvisaatioharjoitusta, jonka näyttelijä Outi Mäenpää esitteli eräässä seminaarissa: kun yksi heittää idean, toinen jatkaa sitä lauseella: ”Joo, ja lisäksi voisimme...”. ”Mutta” ja ”eihän me voida, koska...” ovat harjoituksessa kiellettyjä. Kun ideointiin osallistetaan asukkaat ja yhdistykset, ja ideat jalostetaan pätevällä ennakkoarvioinnilla sekä vertailu- ja seurantatutkimuksilla, kasvaa luottamus, että kokeilukulttuurilla ei olla viemässä kaupunkia perikatoon, vaan yritetään tehdä siitä entistä onnellisempi ja menestyvämpi.

(Teksti on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla 24.8.2017.)

Kikkailua ja haahuilua

Näin kevään korvalla moni nuori jännittää, saako haluamansa opiskelupaikan. Jännitettävää riittää myös siinä, osasiko varmasti hakea oikein ja ottaa huomioon kaikki järjestelmämme koukerot.

Ensikertalaiskiintiön vuoksi yliopistot ja ammattikorkeakoulut varaavat osan aloituspaikoista ensimmäistä korkeakoulupaikkaansa hakeville. Toisin sanoen ensikertalaiset saavat aloituspaikan alhaisemmilla pisteillä kuin jo jotain toista alaa opiskelleet.

Toinen huomioitava seikka on Kelan säädös, jonka mukaan opiskelupaikasta kieltäytynyt nuori ei saa työmarkkinatukea. Lisäksi Kela vaatii, että nuori hakee vähintään kahteen paikkaan, jotta ei ilman opiskelu- ja työpaikkaa jäädessään menetä työmarkkinatukeaan.

Kolmanneksi on otettava huomioon opintotukikuukausien rajoittaminen. Ensi syksynä opintonsa aloittaville myönnetään opintotukea korkeakouluopintoihin yhteensä enintään 54 kuukautta.

Näiden kaikkien toimien tarkoituksena on ollut saada nuoret valmistumaan nopeammin työmarkkinoiden käyttöön. Käytännössä ne kuitenkin ajavat nuoria pitämään välivuosia.

Otetaan esimerkiksi oikeustieteelliseen haluava nuori. Varmistaakseen ensikertalaisedun sekä toimeentulonsa hän laittaa yhteishaussa ensisijaiseksi hakutoiveekseen oikeustieteellisen, toiseksi jonkin sellaisen alan, johon pääsemisen ilman valmistautumista tietää mahdottomaksi, eli esimerkiksi lääketieteellisen. Hän lukee vain oikeustieteellisen pääsykokeisiin ja käy jättämässä tyhjän paperin lääketieteellisen pääsykokeissa.

Jos nuori sitten ei pääse oikeustieteelliseen, hän ei kuitenkaan menetä työmarkkinatukea, koska on hakenut kahteen paikkaan. Hän ei myöskään menetä opintotukikuukausiaan, joita tarvitsee tulevaisuudessa lakiopintoihinsa, joutumalla ottamaan vastaan toisen opiskelupaikan.

Pahimmillaan tämä johtaa vuosien odotteluun, turhautumiseen ja syrjäytymiseen. Matkan varrella opiskelutaidot heikkenevät, vaikka niitä voitaisiin ylläpitää opiskelemalla jotakin muuta, mikä hyödyttäisi myös tulevissa varsinaisissa opinnoissa sekä ammatissa. Yhteiskunta maksaa siis mieluummin nuorten kotona haahuilusta kuin monipuolisesta opiskelusta ja opettaa mieluummin tukiviidakossa kikkailua kuin opiskelutaitoja.

(Teksti on julkaistu myös Länsi-Uusimaa -lehden Kirjoittajavieras-palstalla 29.5.2017)

Kerralla kunnon kävelykatu

Jyväskylän kävelykatu kesäaikaan

Jyväskylän kävelykatu ja tyylikkäät katulamput talviaikaan

Kuten Lohjalla, kaikkialla muuallakin kävelykatu on aluksi aiheuttanut vahvoja epäilyksiä alueen yrittäjissä. Niin Oulussa, Joensuussa, Jyväskylässä kuin Helsingissäkin. Helsingin yliopistossa julkaistussa pro gradu -tutkielmassa "Helsingin kävelykeskustan suunnittelu ydinkeskustan kadunvarsiliikeyrittäjien näkökulmasta" todetaan, että yrittäjien negatiiviset asenteet ovat kuitenkin vaihtuneet toiveeksi laajentaa kävelykatua sen jälkeen, kun se on toteutettu. Syynä tähän ovat olleet liikevaihdon ja keskustan vetovoimaisuuden lisääntyminen. Sama on havaittu muissakin Suomen kaupungeissa sekä kansainvälisissä kävelykatuja koskevissa tutkimuksissa.

Hyviin tuloksiin ei todennäköisesti kuitenkaan päästä puolittaisilla kokeiluilla. Tuloksetkin jäävät silloin puolitiehen, minkä jälkeen todetaan, että homma ei toiminut ja koko juttu perutaan.

Tutkimusten mukaan kadun muuttaminen kävelykaduksi lisää sen kävelijämääriä 25-69 %. Kävellen ja pyörällä liikkuvat käyvät ostoskadulla useammin ja saattavat tehdä ostoksia jopa puolet enemmän kuin autoilijat.

Asiakasmääriä kävelykatu lisää 20-40 %. Uskon, että kunnollinen kävelykatu vähentäisi lohjalaisten intoa lähteä Selloon tai Saloon ja houkuttelisi Lohjalle ostoksille entistä enemmän lähiseutujen asukkaita ja kesäasukkaita. Kun kiinteistöjen käyttöaste yleensä nousee vähintään 80 %:iin kävelykadun myötä ja alueelle syntyy uusia yrityksiä, positiivinen kierre on valmis. Mitä enemmän yrityksiä sitä enemmän käytetään oman kunnan palveluja.

Lisäksi kävelykatu nostaa alueen arvoa, mikä näkyy asuntojen hinnoissa. Vuokrataso nousee  10-30 %. Hintakehitystä onkin osattava hillitä, jotta vuokrat eivät nouse liian korkeiksi, vanhat yrittäjät pysyvät ja uusia yrittäjiä ja asukkaita saadaan.

Jyväskylässä kävelykaduksi muutettu Kauppakatu valittiin Suomen kauneimmaksi kaduksi vuonna 2016. Kaupungin sivuilla katua mainostetaan viihtymisen ja tapaamisten paikkana, joka "elää sesongit vapusta jouluun ja toimii tapahtumapaikkana niin rallille kuin muodillekin". Kävijämäärätkin ovat isoja - 80 000 kävijää joka päivä. Suhteessa asukaslukuun (vuoden 2016 lopussa 138 850) Jyväskylän kävelykatu on maan toiseksi suurin eli 5,1 metriä 1000 asukasta kohden.

Samalla suhdeluvulla Lohjalla voisi hyvin olla noin 240 m pitkä kävelykatu. Jos se toisi keskustaan porukkaa samassa suhteessa kuin Jyväskylän kävelykatu, yllettäisiin lähelle 20 000:tta kävijää. Näin suoraviivaistahan tämä ei tietenkään ole, vaan riippuu siitä, kuinka paljon kävelykadun viihtyisyyteen satsataan ja kuinka paljon se houkuttelee uusia yrittäjiä. Pienellä kaupungilla haasteet ovat tietenkin isompia kuin keskisuurella tai suurella kaupungilla, jossa valmiiksi on paljon palveluita.

Kävelykatu ei synny vain siitä, että katu suljetaan liikenteeltä. Tarvitaan istutuslaatikoita, penkkejä, ehkä taideteoksia ja vähintään iloisen värisiä betoniporsaita - eli kuljeskeluun ja oleskeluun houkuttelevat puitteet. Tarvitaan myös katukynnysten poistamista ainakin osittain, jotta liikkuminen helpottuu ja esteettömyys taataan. Mukulakivet sen sijaan mielestäni kuuluvat kadulle, joka johtaa kohti vanhaa kivikirkkoa.

Näen sieluni silmin kävelykadun terassit, erilaiset pop up -tempaukset: musiikkia, tanssia ja performanssia, hevoskärrit kuskaamassa hääparia Laurin kirkkoon vihille, ihmisiä keskiaikaisissa asuissa Wanhan Ajan Joulumarkkinoiden aikaan - ja ihan vaan ihmisiä istuskelemassa, kuljeskelemassa, juttelemassa keskenään, poikkeamassa tilapuotiin tai kukkakauppaan. Galleriakin kävelykadun varteen sopisi.

Jyväskylässä ongelmallisena pidetään sitä, että toria ei ole saatu liitettyä osaksi kävelykeskustaa. Tori on sielläkin harjun kupeessa ja kävelykatu suunnilleen puolivälissä harjua ja järveä. Lohjalla välimatkat ovat kuitenkin niin lyhyitä, että vastaavaa ongelmaa ei olisi. Etenkin, jos toria itsessään pystytään elävöittämään, kävelykadulta ei ole torille matka eikä mikään.

Tehdään siis Laurinkadusta kerralla kunnollinen kävelykatu, jossa autoille on sijaa vain huoltoajojen verran! Kävelykatu olisi askel kohti isompaa kaupunkikuvan muutosta, jolla elävöitetään koko harjun ja rannan välistä aluetta ja tehdään keskustasta viihtyisämpi, yhtenäisempi ja houkuttelevampi. Sellainen kävelykatu palvelee sekä asukkaita että elinkeinoelämää.

Palveluneuvonnalla helpotusta SOTE-paniikkiin

Ihmisten huoli SOTE-uudistuksen seurauksista on valtava. Tätä on puitu monen kuntalaisen kanssa vaaliteltalla. Etenkin vanhukset pelkäävät palveluidensa puolesta: Miten kauas palvelut karkaavat omasta kotipaikasta? Tiedänkö edes, missä ja mitä palvelut ovat?

Palvelujen siirtyessä entistä enemmän nettiin vanhuksilla on aito pelko, kuinka he selviävät. Saako lääkäriajan vielä tilattua puhelimitse? Digiloikka tuntuu monesta siltä viimeiseltä loikalta, josta ei enää selvitä ojan tai kuilun seuraavalle puolelle.

Samaan aikaan, kun hallitus ajaa jääräpäisesti valinnanvapausuudistusta, jopa Vappu Taipale kertoo epäilevänsä omaa kykyään löytää itselleen sopiva palvelu, jos valinnanvapaus astuu voimaan (Demokraatti 17.9.2016). Ja hän on sentään lääkäri ja entinen sosiaali- ja terveysministeri!

Tilanne muuttuu vielä haastavammaksi, jos kuuluu siihen paljon sosiaali- ja terveyspalveluita käyttävään joukkoon, jolle myönnetään tulevaisuudessa ns. henkilökohtainen budjetti. Heitä ovat monet vanhukset ja vammaiset. Jos omien palveluntarpeiden kartoittaminen ja budjetointi vaatii paljon terveeltä ja toimintakykyiseltä ihmiseltä, miten vajaakuntoinen tehtävästä selviää?

Periaatteessa henkilökohtainen budjetti myönnetään vain henkilölle, joka pystyy sitä hallinnoimaan. Valinnanvapauslainsäädäntöön on myös kirjattu esitys tuetusta päätöksenteosta. Näissä järjestelmissä on kuitenkin aina heikkoutensa ja osa tuen tarvitsijoista putoaa niiden ulkopuolelle.
Ainakaan henkilökohtaisen budjetin kohdalla valinnanvapaus ei vähennä byrokratiaa, jos se kuitenkin vaatii palveluntarpeenarviointia. Herää myös kysymys, kuka on riittävän objektiivinen henkilö tukemaan päätöksenteossa ja miten SOTE-uudistuksen tavoittelema tasa-arvo tässä toteutuu.

On sulaa hulluutta luoda uutta järjestelmää, joka lisää ihmisten epävarmuutta, kun he ovat jo ennestään pulassa Kelan, työvoimahallinnon ja ties minkä byrokratian kanssa.  Mutta koska uudistusta ajetaan väkipakolla läpi liian tiukalla aikataululla ja huonolla valmistelulla asiantuntijoiden ja kokeneiden poliitikkojen varoitteluista huolimatta, mielestäni kunnan on reagoitava asiakkaidensa huoleen.

Erilaiset potilasjärjestöt tarjoavat palveluohjausta jäsenilleen, mutta tarvittaisiin myös keskitettyjä neuvontapalveluita, koska kaikki eivät kuulu mihinkään potilasjärjestöön. Kaikki eivät osaa hakea tietoa eikä voida olettaa, että kaikilla on nettiyhteys, tai edes tietokone.

Koska asukkaiden hyvinvoinnista huolehtiminen jää kuntien keskeiseksi tehtäväksi SOTE-palveluiden siirtyessä maakuntien vastuulle vuoden 2019 alusta, ehdotankin, että kaupunki alkaa järjestää SOTE-palveluneuvontaa, joko itse tai kolmannen sektorin kautta. Tätä tehtävää hoitamaan tarvitaan oikea ihminen, jolla on aikaa katsoa asiakkaan kokonaistilanne ja selvittää, mitä toimia ja palveluita hän tarvitsee sekä mihin tukiin ja etuuksiin hän on oikeutettu.

Palveluohjausta tarvitaan ja todennäköisesti myös tarjotaan maakunnan tasolla jatkossa, mutta ainakin SOTE-uudistuksen siirtymävaiheessa, sen ensimmäisinä vuosina, tämä palvelisi kuntalaisia. Se toimisi myös ennaltaehkäisynä erilaisten terveysongelmien pahenemiselle.

Epätietoisuus ja epävarmuus aiheuttavat voimakasta stressiä. Sen poisto puolestaan edistää hyvinvointia ja terveyttä. Hyvinvoinnilla luodaan onnellisuutta, joka on Lohjan kuntastrategian keskeinen päämäärä.

Nykyajan Koiramäet

Mauri Kunnaksen Koiramäki-kuvitusta

Vaikka emme enää asu agraariyhteiskunnalle tyypillisissä Koiramäki-idylleissä, joissa mummut ja vaarit, piiat ja rengit, kiertolaiset, isännät ja emännät sekä liuta muksuja muodostavat turvallisen pihapiirin, olemme silti yhteisöllisiä otuksia. Ainakin suurin osa meistä on. Haluamme seuraa, turvaa, halauksia ja vastakaikua - joskus itkeä jonkun olkapäätä vasten, toisinaan höpötellä jonninjoutavia ja nauraa hölmöille vitseille.

Silti viidennes meistä asuu yksin ja yhtä suuri osuus väestöstä on yksinhuoltajia. Yksinelävien viidennes pitää sisällään myös ilman puolisoa tai muuta perhettä elävät eläkeläiset tai vanhukset. Koska yksineläjät ja yksinhuoltajat kuuluvat myös maamme köyhimpiin - tai ainakin heillä on suurin riski köyhtyä - ei ole ihme, että yhteisöasumisen suosio jatkaa kasvuaan. Yksinasujien elinkustannukset ovat suhteessa suuremmat kuin perheellisten. Lisäksi kaivataan asioiden jakamista arjessa, vaikkei perhettä olekaan.

Perinteisesti yhteisöasuminen on ollut nuorten opiskelijoiden juttu, mutta nyt se on levinnyt kaiken ikäisten keskuuteen. Eläkeläiset hakevat seuraa toisistaan, lapsiperheet haluavat lapsilleen leikkikavereita ja laajempaa turvaverkkoa, joissain paikoin tarkoituksellisesti pyritään luomaan eri-ikäisistä koostuvia yhteisöjä.

Helsingin Jätkäsaareen on noussut jo kaksi yhteisöprojektina rakennettua kerrostaloa. Elmu-säätiön ideoima muusikkojen vuokratalo Jallukka avasi ovensa ihan äskettäin (HS 3.3.2017). Facebookin yhteisöryhmissä, kuten Kommuunit koolle, haetaan jatkuvasti asukkaita eri puolella Suomea toimiviin tai perusteilla oleviin yhteisöihin ja yksittäiset ihmiset, pariskunnat ja perheet puolestaan etsivät itselleen sopivaa porukkaa, johon liittyä. Ajatuksia vaihdetaan myös yhteisöjen säännöistä ja toimintatavoista, kokeneet yhteisöasujat kouluttavat kokemattomia.

Yhteisöjen muodot ovat monet. Jotkut hakevat Koiramäki-idylliä ja ovat valmiita muuttamaan syrjäseuduille alkeellisempiinkin oloihin, jotta pääsevät luonnon rauhaan, viljelemään maata ja pitämään eläimiä. Keuruun ekokylä lienee vanhimpia Suomessa toimivia ekoyhteisöjä. Valtaosa uudemmista yhteisöistä toimii kuitenkin kaupungeissa, joissa on eniten töitä ja opiskelupaikkoja, mutta pahin asuntopula ja kalleimmat vuokrat.

Kun vuokrasääntely lopetettiin vuonna 1991, vuokrataso ei suinkaan lähtenyt laskuun, kuten silloin kuviteltiin. Tässäkään asiassa markkinat eivät hoitaneet hinnoittelua asiakkaiden - tässä tapauksessa vuokralaisten - vaan omistajien eli kiinteistösijoittajien eduksi. Tämä kehitys on johtanut asumistukimenojen paisumiseen. Vuonna 2016 Kela maksoi asumistukia 1,92 mrd €. Käytännössä veronmaksajien rahoilla kustannetut asumistuet valuvat asunnonomistajien ja luotottajien taskuihin.

Samaan aikaan vuokrien jatkuvan nousun kanssa hallitus on johdonmukaisesti leikannut kaikkein köyhimpien toimeentuloa. Eläkeläisten asumistuen leikkaus saatiin peruttua. Nyt suunnitellaan  yleisen asumistuen leikkausta ja maksimineliövuokraa, jolle asumistukea voi saada. Kumpikaan ei ratkaise asuntopulaa eikä hintojen nousua, vaan kurjistaa entisestään vähävaraisia. Yleisen asumistuen leikkaus käy kipeästi esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeellä olevan yksinhuoltajan, johon ryhmään itsekin kuulun, kukkarolle. Lastensa kanssa asuva eläkeläinen kun kuuluu yleisen asumistuen piiriin.

Mutta eivät kaikki yhteisöasujat ole köyhiä - ainakaan olosuhteiden pakosta. Joukossa on tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, jotka haluavat vapaaehtoisesti laskea elintasoaan ja luopua turhasta tavarasta keskittyäkseen materialismia tärkeämpiin asioihin, kuluttaakseen vähemmän, säästääkseen luonnonvaroja ja elääkseen ekologisemmin.

Yhteisöllisellä asumisella voidaan ratkaista myös kasvavaa hoivaongelmaa. Nyt jo esimerkiksi Helsingin Laajasalossa on kokeiltu opiskelijoiden ja vanhusten yhteisasumista siten, että opiskelija saa edullisen yksiön sitä vastaan, että sitoutuu viettämään aikaa samassa talossa asuvien vanhusten kanssa muutaman tunnin viikossa. Lohjan Vihreiden valtuustoryhmä on ehdottanut vastaavaa nuorten ja vanhusten yhteistä taloa 9.11.2016 tehdyssä aloitteessaan kevyesti tuetusta asumisyksiköstä.

Nyt kun Lohjalle suunnitellaan asuntomessuja vuodelle 2021, toivoisin, että myös yhteisöllinen asuminen huomioitaisiin. Osa asunnoista voisi olla "matalan kynnyksen" yhteisöasuntoja, joissa yksityisten tilojen ohella olisi tavallista enemmän yhteisiä tiloja ja toimintoja, esimerkiksi oleskelu- ja harrastetilat, vierashuone, sauna, pesutupa ja keittiö. Sekä suunnitteilla olevat kerrostalot että town houset sopisivat tähän tarkoitukseen.

Nämä asunnot voisi rakentaa myös kimppa-autollisiksi eli jokaista asuntoa kohti ei olisikaan omaa parkkipaikkaa. Tällä säästettäisiin rakentamiskustannuksia, alennettaisiin ostohintaa/vuokraa ja säästettäisiin maa-alaa viheralueille ja vaikkapa yhteiselle kasvimaalle. Siten Lohja voisi olla pienten kaupunkien joukossa edelläkävijä, joka panostaa yhteisöllisyyteen, autottomuuteen ja joukkoliikenteeseen. Jos messut toteutuvat ja Hiidensalmeen nousee hieno, uusi asuinalue, myös bussivuoroja siihen suuntaan pitää lisätä. Projekti sopisi osaksi HINKU-hanketta, etenkin jos mukaan otetaan ekologinen puurakentaminen, aurinkopaneelit ja muut vähäpäästöiset energiaratkaisut.